Minusta valittiin Aikamedian Vuoden kirjailija 2011! Vau! Uutinen oli aikamoinen ja titteli myös. Kaiken lisäksi kuulin olevani Aikamedian historian nuorin Vuoden kirjailija, joten olen kyllä todella otettu saamastani huomiosta. Kiitos kovasti! Kiitosta kuuluu myös lukijoille, sillä jos kukaan ei olisi kiinnostunut kirjoistani, tuskin minua olisi valittu. Siis kiitos. :)

Tittelin julkistamista varten matkustimme Keuruulle J:n kanssa ottamaan palkintoa vastaan. Se oli sellainen pieni ja intiimi tilaisuus lauantaina erään tapahtuman yhteydessä Keuruun Isossa Kirjassa. Paikalla oli vain vajaat 10 000 ihmistä, joten sellainen sopiva pieni juttu... :D HUISAA! Voi kun mua jännitti. Onneksi istuttiin etupenkissä, niin ei ehtinyt kamalasti katsella taakse, että kuinka paljon porukkaa siellä on. Koko viikonloppu olikin sitten pyöritystä sinne tänne ja tuonne. Valokuvia, haastatteluja ja tapaamisia. Ehdittiin siitä pe-la yönä vähän grillata ja katsella elokuvaa J:n kanssa asuntoautossa. Mutta aikamoista oli. Hienoa, jännittävää ja täynnä uusia ihmisiä. Hyvä mieli jäi. Kaikki oli mukavia ja ihmisiä tuli juttelemaan. Se tuntui hyvältä.

Nyt alkaa vähän rauhoittua, vaikka lehtijuttuja vieläkin pyydetään ja tehdään, mutta ne sentään hoituu suurin osa aika rauhallisissa merkeissä täältä kotoa käsin. Onneksi sentään niin, ettei tarvitse ympäri Suomea heilua. Mutta ei siitä sen enempää, tällainen lyhyt ilmoitus vain tästä aiheesta.

Teen uutta kirjaa parasta aikaa. Kesällä 2012 olisi tarkoitus julkaista, ja mahdollisesti tästä alkaa uusi sarja. Mutta se jää nähtäväksi. En ole aivan varma, millainen kirja tästä tulee. Kuinka pitkä, mistä tämä kertoo jne. Hyvä vauhti on kirjoituksen alla, ja nähtäväksi jää, millainen siitä tulee. Toivon jotain Unelmien talli - tyylistä kirjaa, missä saa tapahtua paljon jos on tapahtuakseen. :) Tällä hetkellä pääosassa on 16-vuotias Reetta, joka muuttaa tätinsä luokse asumaan maalle. Tädillä on kotona pieni hevostalli, jonka ympärillä Reetta huomaa elämänsä pian pyörivän. Tallin kautta Reetan elämä täyttyy myös uusilla ihmisillä ja pian hänellä on uusi paras ystävä: Rosa.

Mutta katsotaan sitten myöhemmin syksyllä, olisiko mulla enemmän kerrottavaa kirjasta. Katsotaan. Pitäkää peukkuja!

Hieman yllättävä huima lukukokemus oli viimeisin yhteisluku miehen kanssa. Luettiin Bernard Werberin Muurahaiset. Kun J sitä ekan kerran ehdotti joku vuosi sitten, ajattelin sen olevan tylsä. En kuvitellut mitään näin kiehtovaa. Kirja oli kerrassaan niin mukaansatempaava, että sen luettuani tuijotin etupihalla ahertavia muurahaisia puolisen tuntia, kun yrittivät raahata kuollutta matoa mukanaan. Kerrassaan kiehtovaa. Myös keittiöön eksyneet harhailijat liiskaan jonkinlaista häpeää tuntien, sillä ovathan ne sentään muurahaisia!

Kirja perustuu pitkälti tieteellisiin faktoihin yhdistettynä taiteelliseen vapauteen ja on kerrassaan kiehtova! Se on hyvin kirjoitettu ja mukana olleet "tietokirjalainaukset" tuovat oman lisänsä tähän taidokkaasti kirjoitettuun jännityskertomukseen. Sitä kirja nimittäin on. Ennen kaikkea jännittävä. Siinä yhdistyy seikkailu, jännitys ja toiminta, ehkä jopa hieman trilleriäkin löytyy. Loppuratkaisu on niin yllättävä, että sen arvaamiseen olisi pitänyt käyttää laajaa mielikuvitusta. Yleensä arvaan kirjojen loppuratkaisut, mutta nyt en kyllä osannut aavistaa. Kirja piti otteessaa loppuun asti, vaikka loppuikin mielestäni kesken.

Kirjassa seurataan kahta eri tarinaa, jotka yhdistyvät lopussa. Toinen tarina on muurahaisten tarina. Siinä seurataan erään punamuurahaispesän elämää ja erityisesti kolmen muurahaisen näkökulmaa: Uros 327, naaras 56 ja sotilas satakolmetuhattajotain. Tarina muurahaisten näkökulmasta on faktoineen kiehtova, koskettava ja erittäin mielenkiintoinen. Se avaa silmät aivan uudenlaiselle maailmalle, joka kuhisee jalkojemme alla. Euroopassa on jokaista neliömetriä kohden kymmeniä tuhansia muurahaisia, joten ehkä näitä otuksia pitäisi alkaa kunnioittaa hieman enemmän?

Toinen tarina on ihmisten tarina. Siinä seurataan joukkoa ihmisiä, joiden elämä pyörii salaperäisen kellarin ympärillä. Edesmenneen muurahaistutkijan talossa oleva kellari tuntuu vetävän puoleensa myös muita kuin talossa asuvaa perhettä. Pian perheen isä lähtee hakemaan kellarista sinne karannutta perheen koiraa. Kellarista muodostuu pakkomielle, joka on viedä muutakin kuin perheen koiran hengen. Ihmisten osuus kirjaa on hyvin taidokas jännityskertomus ja pitää salaisuutensa loppuun asti. Siitä on vaikea kertoa enempää tekemättä suuria juonipaljastuksia, joten jätän loput lukemisen varaan.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka pitävät seikkailuista ja jännityksestä, sillä niitä tässä piisaa! Oma arvosanani kirjalleni on täysi 10, vaikka loppu jäi mielestäni hieman auki. Mutta kirjailijan oikeus on lopettaa tarina siihen, mihin sen hänen mielestään kuuluu loppua. Toisaalta myös loput, joissa suljetaan kaikki lukijan kysymykset ovat väsyttäviä.

Tolkien osaa. En tiedä - tai en ole oikeastaan enää varma - miksi minulla on ollut sellainen kuva tästä kirjasta, että se olisi jotenkin tylsä. Olen nimittäin vältellyt kyseistä teosta mielikuvanani, että "se on sellainen tylsä kuvaus siitä, mitä tapahtui ennen Lotrin tapahtumia". Voi, kuinka väärässä olinkaan! Lukemiseen minua innoitti Tove Janssonin kuvittama teos, jonka kansi kertoi minulle: "En ole tylsä kuvaus siitä, mitä tapahtui ennen, vaan olen seikkailu". Ja niin minä lainasin kirjan luettuani ensin Taru sormusten herrasta.

Hobitti - Eli sinne ja takaisin on kerta kaikkiaan ihastuttava kirja! Se on satu, seikkailu, tarina, elämys ja ihastus. Se on jännittävä, raaka, hauska, surullinen, epäreilu ja kaunis. Pidin siitä. En voi kertoa, kuinka kovasti pidin siitä! Hobitti on nopealukuinen, sen tapahtumat pyöräyttävät itsensä suoraan pikkusormesi ympärille ja vievät lopulta koko käden. Aloitin lukemisen yksin iltalukemisena - niin kuin monen muun kirjan - mutta päädyin lopulta lukemaan sen - pala palalta - ääneen miehelleni. Nauroimme ja ihastuimme yhdessä, vaikka hän olikin kyseisen kirjan jo aikaisemmin lukenut - toki englanniksi. Kirja sai meidät nauttimaan yhdessä tarinastaan ja sitä lukiessa en voinut olla kuvittelematta, kuinka mahdollisesti joskus lukisin sitä omille lapsilleni. (Sikäli jos minulla joskus lapsia tulee olemaan.)

En uskalla sanoa pahaa sanaa Hobitista. Se on suorastaan nerokas teos, jonka kirjoittaminen tuohon maailmaan aikaan tuntuu minusta hämmentävältä. Miten niin, joku kaukainen kirjailija-kollega vuosikymmenten takaa on voinut kirjoittaa jotain näin koskettavaa ja hauskaa melkein 100 vuotta sitten? Hatunnosto herra Tolkienille! Tämä kirja menee ehkä hieman samaan kategoriaan Kapteeni Sinikarhun kanssa. Se on satu, mutta ei kuitenkaan ole. Sain selville Hobitin alkuperästä, enkä lainkaan yllättynyt, että Tolkien oli alunperin tarkoittanut sen lyhyemmäksi saduksi alkaessaan kirjoittaa sitä luennolla. Uskallan sanoa, että huomaan siinä tiettyjä lyhyen kertomuksen piirteitä, mutta en tiedä johtuuko se siitä, että tiesin tämän aloittaessani lukemisen vai huomasinko todella?

Joka tapauksessa Hobitti on kirja, jota suosittelen mieluusti luettavaksi yhdessä koko perheen voimin! Uskallan väittää, että se on tarina, joka sopii jokaiselle.

Luin ennen tätä toisen kirjan Tolkienilta. Hänen pääteoksekseen muodostuneen Taru sormusten herrasta -trilogian. Uskallan hieman punastellen tunnustaa olevani sukupolvea, joka on nähnyt ensin elokuvan (kymmeniä kertoja) ja vasta sitten tutustunut kirjaan. Tunnen tästä hieman häpeää, mutta toisaalta, moinen luku-urakka olisi ollut minulle kymmenen vuotta sitten aikamoinen saavutus! Minun on vaikea lähteä kertomaan mielipidettäni kirjasta, sillä tuntuu kuin se olisi mielipiteeni elokuvasta. Mutta yritän.

Tarina oli syvällinen, taidokkaasti rakennettu ja loppuun asti mietitty. Siitä huomasi, kuinka valtavan työn kirjailija on tehnyt taustatyötä ja muutakin kehitellessään tätä maailmaa, jota Keskimaaksi kutsutaan. Kun on nähnyt ensin elokuvan, ei voi olla ihastumatta niihin asioihin, jotka elokuvasta on jätetty pois. Jostain syystä minulle jäi erityisesti mieleen se, kun hobitit eksyvät kivikkoiseen ja sumuiseen laaksoon. Näen mielessäni heidät harhailemassa siellä eroten hitaasti toisistaan. Sen sijaan oli vaikea muuttaa käsityksiään henkilöistä, kun ensivaikutelmat olivat jääneet vahvasti elämään elokuvan katselun jälkeen. Minun oli vaikea hyväksyä varsinkin haltioiden hilpeää luonnetta. Olen mieltänyt haltiat aina yleviksi olennoisksi, vakaviksi ja viisaiksi ja jotenkin tämä fantasian isänäkin pitämämme Tolkienin kuvaus naureskelevista haltioista sai minut pettymään. En pitänyt siitä.

Joku kirjan ystävä voi nyt moittia minua siitä, että kirjoitan näin lyhyesti niin vaikuttavasta teoksesta, mutta minun täytyy painottaa edelleen, että on todella vaikea arvostella kirjaa, kun lukukokemusta sotkee vahva kuva elokuvasta. Yhteenvetona sanoisin kuitenkin, että (kuten varmaan arvaattekin jo) pidin kirjasta enemmän. Se oli hieno, siitä puuttui kaikki ne epäkohdat ja kysymyksiä aiheuttaneet epäselvyydet, joita elokuva herätti. En osaa suositella lukemista kaikille. Kirjan pituuden ja luonteen vuoksi uskon sen menevän alas fantasian ja seikkailujen ystäville, sekä niille, jotka jaksavat kannatella kirjaa sylissään. Mutta silti, ehdottomasti, se on tarina, joka ei jättäisi ketään ilman seikkailua.

Jostain syystä minulla on tapana välillä googletella kuvahaulla kaikenlaisia sanoja. Laitoin äskettäin hakusanaksi kirjoittaminen ja löysin YLEn sivulta kivan kuvan. Se kuvaa hyvin sitä mielikuvaa, joka minullakin on päässäni omasta kirjoittamisestani, mutta hyvin vähän todellisuutta! Kuppi kuumaa kaaota vierellä ja mukavan rento ja epävirallinen asento... Ei se vain toimi. Asennon on oltava joko tylsän realistinen selkäkipujen välttämiseksi tai sitten yltiömukava röhnötysasento sängyllä tai sohvalla, jotta kroppa jaksaisi istua paikoillaan tuntikausia.

YLE.

Nyt on mennyt ihan mukavasti kirjoitellessa ja muutenkin. Olen saanut taas rutiineista jotenkin kiinni. Palautteet vain jumittaa ja se harmittaa, kun olen kuitenkin luvannut ne hoitaa ja silti aika vain kuluu, enkä saa niitä tehtyä! Harmittaa. Tällä viikolla yritän runnoa pari runokokoelmaa pois alta. Anteeksi viivytys!

Olen töissä. Tai oikeastaan työharjoittelussa. Tänä syksynä alkoi uudelleen tuo nuoriso- ja vapaa-aikaohjaus, jonka ajattelin puurtaa loppuun. Eihän koulutuksesta loppujen lopuksi jäänyt puuttumaan kovin paljoa. Tuntuu hassulta olla taas koulussa, mutta siis erittäin positiivisen hassulta! Mukavaa, kun on taas rutiineja.

Kirjoittaminen on ollut hieman hajanaista ja tauollakin Piparminttupoijan valmistumisen jälkeen. Sain muuten kuulla, että se julkaistaan ensi keväällä oletettavasti huhtikuussa. Eli kesäkirja siitä on tulossa! Odotan sitä jo kovasti. Samoin sitä, että mitä kirjaa lähden seuraavaksi työstämään ihan tosissani. En tiedä vielä. Olen nyt tehnyt kolme kirjaa, joista yksi on sellainen fantasiakirjaprojekti, joka tuskin koskaan näkee päivänvaloa, sillä en ole vielä varma aionko edes tarjota sitä minnekään. Se on tarkoitettu meidän peliporukalle ja tehty yhden meidän kampanjan pohjalta. Katsotaan nyt, mitä siitä tulee. Sitten on yksi kirja, joka on sellainen matkakertomus, mutta samalla kasvutarina ja siinä on vähän sellaista itsensä etsimistä ja löytämistä. Ja sitten on yksi draama. Sitä en osaa oikein kuvailla edes mitenkään. Mutta se on sellainen aika raju tarina. En tiedä saanko siitä sellaista, mitä Aikamedia lähtisi julkaisemaan, joten ehkä se saa odotella vielä. Niin ja sitten on yksi kirja, joka sijoittuu vahvasti hevosmaailmaan. Mutta siitä en ole aivan varma, että mistä se edes kertoo... Eli paljon on tekeillä, mutta mikään ei ole varmaa. Katsotaan.

Jaa-a. Nyt alkoi telkkaristakin sellainen TV-sarja kakkoselta, jota hain käsikirjoittamaan. Olen tyytyväinen, etten päässyt, sillä asuisin nyt Tampereella, enkä voisi jatkaa tuota koulua loppuun, enkä voisi asua J:n kanssa yhdessä jne. Olen siis tyytyväinen. Taidanpa mielenkiinnosta kuitenkin tarkastaa kyseisen sarjan. Voin sitten hautoa parannusehdotuksia pienessä mielessäni.

Oikein mukavaa syksyn jatkoa ja joulunodotusta! (Oli pakko toivottaa, kun kauppoihin on alkanut jo ilmestyä ensimmäiset joulukoristeet myyntiin. Ihan tosi!)

Arvoisat lukijat, olen jälleen unohtanut kirjoittaa lukupäiväkirjaani, vaikka olen lukenut suuren kasan romaaneja kesän aikana. Siispä kirjoitan nyt nopeasti joistain sellaisista kirjoista, jotka jäivät muistiini syystä taikka toisesta.

Ensimmäisenä listassani on Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää, jonka luin itse asiassa jo toukokuussa muuton yhteydessä. Lainasin sen vahingossa etsiessäni kirjastosta jotain paksua seikkailukirjaa. Tämä erottui hyllystä kirkkaan värinsä ja paksuutensa vuoksi. Kiinnostuin heti. Jokin kirjan ulkoasussa sai minut haluamaan sen lukemista. Vein siis kirjan kotiin ja aloin lukea sitä vielä samana iltana. Lukukokemuksesta tuli niin hauska ja mielekäs, että kirja pääsi omaan kirjaani Piparminttupoikaan, jota kirjoitin samoihin aikoihin.

Sankarina toimii yllätys, yllätys Kapteeni Sinikarhu. Hänen seikkailunsa ovat mielikuvituksellisia ja tapahtumarikkaita. Tylsyyttä ei juurikaan löydy, ja kerrontatapa on omalaatuinen - hauska ja virkistävä. Yhtenäistä juonta ei oikeastaan ole, vaan kirja on kuin tarinakokoelma, jossa Sinikarhu joutuu luku toisensa perään mitä ihmeellisempiin seikkailuihin. Lisänä on myös taidokkaasti piirretty kuvitus, sekä kirjan kansissa oleva kartta Zamonian mantereesta. Joskus tapahtumat kulkevat hieman liiankin nopeasti, mutta kaiken kaikkiaan se on tarina, joka vie lukijan mennessään. Ei voi kuin ihailla Moersin lämminhenkistä, mutta seikkailunnälkäistä kerrontatapaa. Hän käyttää taidokkaasti hyödykseen myös Yöpöllön sanakirjaa, jonka avulla lukijakin pysyy perillä kaikenlaisista uusista ilmiöistä ja asioista, joita Sinikarhu matkallaan kohtaa. Nokkela ja hauska tapa selittää asiat joutumatta tunkea niitä itse tarinaan.

Moni asia kirjassa saa hämmästymään, mutta samalla melkein uskomaan Zamonian mantereeseen. Ikuinen tornado, pelastajasaurukset, Atlantis, Bullog ja kääpiömerirosvot. Mistä tämä kaikki mielikuvitus on peräisin? Voisiko sitä ostaa jostain ripauksen itselleenkin? Suosittelen Sinikarhua kaikille seikkailunhaluisille, jotka haluavat matkustaa pois kotisohvalta, sillä tämä kirja viihdyttää taatusti vanheempaakin lukijaa. Se on kuin suuri satukirja, mutta henkii silti ihka aidon fantasiaromaanin henkeä. En minä ainakaan osaa sitä seikkailutarinaa paremmin luokitella.

Luin Walter Moersilta myös kaksi muuta kirjaa: Rumo ylämaailmassa ja Rumo alimaailmassa. Ne olivat tarkempia ja syvällisempiä kuin Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää, ja pidin kovasti siitä, että tarinaan ja henkilöihin oli tuotu Sinikarhua enemmän syvyyttä. Tarinan päähenkilönä on Wolperting nimeltä Rumo. Wolperting on eräänlainen koirarotu, tai oikeastaan koira, jolla on sarvet ja joka osaa puhua ja kävellä kahdella jalalla. Tai jotain sellaista.

Päähenkilö Rumo seikkailee samalla Zamonian mantereella, johon ehdin tutustua jo Sinikarhun seikkailuista lukiessani. Jälleen kerran huima kuvitus ja kirjojen kansissa olevat kartat auttoivat lukijaa paremmin seuraamaan tarinaa. Nyt lukija ehtii paremmin paneutua päähenkilöön, hänen toiveisiinsa ja luonteeseensa, joten tarina saa syvemmän ulottuvuuden. Seurattavia henkilöitä on myös paikoittain monta, joten tarina saa tälläkin tavalla uudenlaisia ulottuvuuksia.

Tarinassa näkyy Moersille tyypillinen kerrontatyyli ja sen tunnistaa kyllä heti. Kuvaukset ovat jälleen sellaisia, että niihin voisi suorastaan heittäytyä mukaan. Tarina vain kulkee itsekseen, eikä edes tiedosta lukevansa. Sitä vain näkee tarinan silmiensä edessä. Hatunnoston paikka. Jos pidinkin Sinikarhusta, niin Rumosta pidin vielä enemmän. Siinä yhdistyi Sinikarhusta tuttu seikkailu ja tapahtumien nokkela kulku, mutta toisaalta myös tarinassa oli syvyyttä ja juoni oli yhtenäisempi. Siinä missä Sinikarhu oli ollut pitkä sarja eri juonia ja tarinoita, oli Rumossa selkeä päämäärä ja selkeä yhtenäinen juoni. Jälleen yksi kirja, joka seikkailunjanoisen tulisi ehdottomasti lukea. Kirjassa on mukana vaaraa, toimintaa, nokkeluutta ja rakkautta, joten se sopii ehdottomasti nälkään kuin nälkään.